Keskellä kauneinta kesää, kuolema tulee vierailulle. Kesken arkisen aamun, perheen ollessa vielä sängyissään, se ottaa ja vie lupaa kysymättä.

Hätääntyneet huudot, pienten lasten itkuiset kasvot, tärisevät kädet, joilla soitan ambulanssia.

Isä meidän-rukous jota rukoilen viedessäni pienimpiä naapuriin, pois kauhun keskeltä joka on vallannut kotimme.

Olisimme tarvinneet häntä, me kaikki. Isäni 43 v. ja sisarukseni jotka silloin olivat 6v., 12v. 17 v. 19v. Minä olin silloin 15v.

Hänen aikansa oli tullut.

Hän näki hakijansa. Sohvan selkänojaan nojaten, ylös katsoen ja kädet täysin levällään selkänojaa vasten äiti lähti. Raamattu oli lentänyt lattialle.

Hän lähti taivaan kotiin, uskoen Jeesukseen, Vapahtajaansa ja siinä kuoleman hetkellä, hänen uskonsa muuttui näkemiseksi!

Sinä kesänä äiti oli nimennyt erään pihassa viihtyvän mustarastaan omaksi linnukseen. Kun palasimme terveyskeskuksesta kotiin, löysimme tämän linnun kuolleena saman huoneen ikkunan takaa jossa äitimme kuoli. Tämä lintu kuoli siis samana päivänä kuin äitimme!

” Ei varpunenkaan tipahda maahan Isän sitä sallimatta” sanoo Raamattu. Olen saanut tästä valtavasti lohtua. Jos Jumala tietää milloin varpunen ( tai mustarastas) tipahtaa maahan, eikö Hän tiedä myös meidän lähtöhetkemme! Äitimme päivät olivat Hänen tiedossaan. Olemmehan arvokkaampia kuin monta varpusta!

Jeppe koira ei suostunut tulemaan taloon sisälle kahteen viikkoon äidin kuoleman jälkeen. Tuon kahden viikon aikana se harasi vastaan kaikin voimin. Olen monesti miettinyt näkikö se jotain? Jotakin se kuitenkin vaistosi.

Jeesus on ollut uskollinen, vaikka vaikeita ja raskaita päiviä on ollut. Hän on pitänyt huolta lapsuuden perheestäni!

Äidin rukoukset ovat kantaneet meitä! Kiitos niistä rakas äiti!

Kuolema on vakava asia. Se on hirveä asia! Olen nähnyt kuoleman ja eron hirvittävät kasvot!

Missä on sitten toivomme?

Hänen sovitustyössään ristillä ja Hänen lupaamassa sanassaan; ”Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon!” Uskoessani Vapahtajaan minulla on myös jälleennäkemisen toivo! Vaikka olen joutunut elämään vuosikymmeniä ilman äitiä, niin kerran saan viettää hänen kanssaan ikuisuuden, yksin Jeesuksen tähden!

Äitini, Hilkka Orvokki Piirainen o.s. Seilonen 6.5.1950 – 11.7.1992, muistolle