Oli kesä 2007. Olin muutamaa kuukautta aikaisemmin saanut kolmannen lapsemme. Olin menettänyt oman äitini ollessani 15-vuotias ja siksi äidittömyys ja se että lapsiltamme puuttui mummo, oli äärettömän kipeä asia. Kun muut äidit puhuivat mummoistaan ja siitä miten mummo/mummot olivat mukana heidän ja lastensa elämässä, oli minulle kuin punainen vaate. En osannut tästä kivustani oikein puhua kenellekään vaan se oli sellainen kipeä, sisäinen, haava.

Eräänä päivänä puhelin soi. Minulle soitti eräs iäkkäämpi, uskova naishenkilö, joka oli perhettämme jonkun verran tavannut muutamien viime vuosien aikana. Hän soitti ja sanoi että oli saanut meidät sydämelleen ja halusi siksi soittaa ja kysyä voiko hän ruveta meille varamummoksi?

Olin aivan puulla päähän lyöty ja hämilläni vastasin että tottakai! Siitä alkoi yhteys, joka on jatkunut kohta kaksi vuosikymmentä. Hän kävi meillä kylässä silloin tällöin ja hoiti lapsia tarvittaessa että pääsin välillä irtautumaan kodista asioille tai että pääsimme mieheni kanssa jossain käymään.

Oli ihanaa saada hänet vanhimman tyttäremme hääjuhlaan varamummon roolissa. Tiedän että hän on paljon rukoillut perheemme puolesta ja itse olen häneltä saanut esimerkkiä äitiyteen ja myös kaipaamani äitihahmon.

Yksin Jumala voi tietää tarpeemme tarkalleen ja vastata niihin näinkin konkreettisesti. Hän voi käyttää toisia ihmisiä rakkautensa ilmi tuomiseen ja eheytymiseen. Arvostan varamummossa myös sitä että hän oli kuuliainen kehotukselle ja soitti rohkeasti vaikka ei taustoistani eikä kipuiluistani tietänytkään mitään.